Jediwarriors!

The Men Who Stare at Goats, 2009

Ohjaus: Grant Heslov

Starring: Ewan McGregor, George Clooney, Kevin Spacey

Kato, Vuohia nääs. 

Olipa kerran toimittaja, USA:n armeija ja vuohia.. Tämä sekopää komedia perustuu Jon Ronsonin romaaniin "The Men Who Stare at Goats".

Bob Wiltonilla (McGregor) ei mee hyvin, nainen jätti toisen takia ja työtki menee päin honkia! Bob lähtee Irakiin, jossa tämä tapaa Lyn Cassadyn (Clooney) huippupsyykikon. Lyn kertoo olevansa USA:n erikoisjoukoissa tutkimassa paranormaalian voimien käyttämistä sodassa. Bob tapaa myös Bill Djangon (Bridges) - hippiaatteen ja new age halailun miehen, jedisotilaitten isän. Kaikki ei aina suju sodassa suunnitelmien mukaan ja miehet käyvätkin läpi melko rankkoja koettelemuksia aavikon läpi matkatessaan. 

Luvassa siis ihan älyvapaata meininkiä. Ei ihan normaalia satiiria mun leffavalinnoissa. Toisin kuin esimerkiksi Micmacs, jonka tuossa taannoin kehuin maasta taivaaseen, tämä elokuva ei heittänyt kehiin kovin erikoisia vitsejä, vaikka pohja olisi sen suonut. Näyttelijäporukka on vaikuttava mutta kyllä ne hauskat kohat silti mahtu ainostaan trailerin pitusee pätkään!

**

Dazlious !

Snow Cake, 2006

Ohjaus: Marc Evans

Rooleissa: Alan Rickman, Sigourney Weaver, Carrie-Ann Moss

"Hmm, Alan Rickman ja Sigourney Weaver, vuokraan tämän." Tässä ajatukseni DVD hyllyllä. Ok ei yllätä, että hups olinkin nähnyt elokuvan jo !! :D

Alex Hughes (Rickman) on juuri vapautunut vankilasta. Hän on matkalla Winnipegiin ja pysähtyy huoltoasemalla. Nuori Vivienne (Emily Hampshire) änkee väkisin hänen kanssa samaan pöytään ja alkaa tauotta pulputtamaan. Alex olisi mieluumin yksin ja Vivienne käy hänen hermoilleen. Alex kuitenkin päätyy antamaan tytölle liftin. Matkan teko päättyy ikävästi ja tuottaa Alexille poikkeaman reitiltään. 

 

Snow Cake on melko herkkä tarina, ihan tavallisista ihmisistä pienessä kylässä. Sigourney Weaver tekee uskottavan roolityön autistisena Lindana. Eikä ihme, sillä hän teki perusteellista pohjatyötä rooliaan varten ja vietti pitkiä aikoja autistisen naisen seurassa ennen elokuvan kuvaamista.

Snow Cake kertoo varsin tavallisista aikuisista ihmisistä, mutta päästää meidät pintaa syvemmälle. Rickmanin olemme varmasti kaikki tottuneet näkemään pahiksen roolissa ja onkin mukavaa välillä nähdä mies sympaatisessa miesosassa. Hänen rujo olemuksensa ja surumielinen katseensa on tähän rooliin nappivalinta ! Sivuroolit jäävät kuitenkin hieman vaillinaisiksi. Esimerkiksi Carrie-Ann Moss vetää roolinsa vamasti, mutta ei saa mahdollisuutta loistaa.

Elokuvan suhtautuminen autismiin on jotenkin piristävää ja realistista. Linda ei ole säälittävä hahmo, vaan hyvin itsenäinen, eikä pidä että hänen asioihinsa puututaan. Arvostan juuri tämän tyylisiä elokuvia ja katsonkin mieluummin tällaista kuin mahtipontisia suuren budjetin elokuvia ! Elokuvasta tulee hyvä olo, ja tuntui että vuorotellen itkin ja vuorotellen nauroin tätä katsoessani :)

***1/2

I would tell you that I wrestle alone in the dark, in the deep dark, and that only I can know..

The Hours, 2002

Ohjaus: Stephen Daldry

Starring: Julianne Moore, Meryl Streep, Nicole Kidman

Daldryn ohjaamassa elokuvassa "The Hours" tarinan päähenkilöitä on kolme, joilla jokaisella on oma tarinansa. Keskushenkilönä voi kuitenkin pitää Virginia Woolfia (Kidman), joka kirjoittaa romaania nimeltä "Mrs. Dalloway". Woolf elää 1920-luvulla Lontoon pienessä esikaupungissa Richmondissa, ja kamppailee sekopäisyyden ja taiteen rajamailla. 1950-luvun Los Angelesissa elävä Laura Brown (Moore) puolestaan lukee Woolfin romaania ja kamppailee ahdistuksen tunnetta vastaan ulkoisesti niin täydellisessä avioliitossa. 2000-luvun New Yorkissa asuva Clarissa Vaughan (Streep) on kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin näistä naisista. Hän hoivaa aidsia sairastavaa ystäväänsä ja ex-rakastettuaan Richardia (Ed Harris), ja unohtaa omat tarpeensa ja oman elämänsä täysin. 

Dramaattisuutta tästä elokuvasta löytyy yllinkyllin. Näyttelijäkaarti on varsin vakuuttava ja elokuvan toimivuus onkin aikalailla heidän varassaan. Kahmihan tämä kyseinen elokuva aikalailla ehdokkuuksiakin roolisuorituksista ja Nicole Kidman feikkinenineen pystin myös nappasi naispääosastaan - eikä turhaan, vaikkakin naiset olisivat kaikki ansainneet palkinnon oivasta suorituksestaan ! Komedian ystäville en suosittelisi tätä elokuvaa. Vaikka en mikään intelligentti itse olekaan, nautin elokuvista, joissa käytetään näin rikasta kieltä kuin tässä: To look life in the face, always, to look life in the face, and to know it for what it is. At last to know it, to love it, for what it is, and then, to put it away. Leonard, always the years between us, always the years, always the love, always...the hours...!

Ah, olin sulaa vahaa!

****

Music is my hot hot sex

Nick & Norah´s Infinite Playlist

Ohjaus: Peter Sollet

Starring: Michael Cera, Kat Dennings, Aaron Yoo, Rafi Gavron, Ari Graynor

Nick & Norah´s Infinite Playlist on romanttinen komedia kahdesta nuoresta, jotka huomaavat olevansa sielunkumppaneita, ainakin musiikin suhteen.

Kevyttä katsottavaa näin opinnäytetyön lomassa. Tapahtumapaikkana elokuvassa on New York.

Nick (Cera) on The Jerk-Off:sin kitaristi ( ja tavallaan rumpalikin:)) ja kaiken lisäksi ainut hetero bändissä. Hän on takertunut entiseen tyttöystäväänsä Trisiin (Alexis Dziena) ja lähettelee tälle soittolistoja. Trisiä kohtaan melko vihamielisesti suhtautuva, mutta silti Trisin tavallaan kaveri, Norah (Dennings) kerää jokaisen soittolistan talteen, kun Tris ei niitä osaa arvostaa. No Where´s Fluffy on tulossa kaupunkiin - IIIIIK !!!! Kaikkien on oltava paikalla. Keikkapaikka vain on salaisuus. Kukin tahollaan, Nick yhdessä The Jerk-Offsien kanssa ja Norah, Tris ja heidän superkänniääliö ystävänsä Caroline lähtevät etsimään tätä salakeikkaa. Ja kas, tyttö tapaa pojan ja poika tapaa tytön. Suloisen riitaisa parivaljakko löytää toisensa ja päätyy etsimään keikkaa yhdessä.

Perinteistä teinikomediaa siis luvassa. Blondeja, seksistisiä kommentteja, sekoilua ympäri kaupunkia ja ennen kaikkea suuria tunteita! Cera on kuin luotu tällasiin rooleihin, nörttipoika joka kuitenkin onnistuu olemaan omalla tavallaan cool. Ja Norah taas superkaunis hieman erilainen nuori, joka ymmärtää herrasmiehen päälle! Caroline ja Nickin homokolmikko ystävät heittävät sekaan vielä aimoannoksen huumoria. Kaiken kaikkiaan elokuva on hauska pläjäys nuorista yhtenä yönä. Mutta ainoa ongelma elokuvassa on se, että elokuvan nimi on loputon soittolista, no missä sitten tästä elokuvasta oli se oikea HYVÄ musiikki? Elokuva kuitenkin kertoo suurelta osalta myös musiikista. Otetaan vaikka 500 Days of Summer - raina täynnä menevää huippumusaa ! Indie-rockkia tässä mielestäni piti olla, ei kuulunut juurikaan. Tarttuva musiikki ois tuonu varmasti vielä lisäarvoa tälle.

***

Butter makes you fat !!!

Julie & Julia, 2009
Ohjaus: Nora Ephron
Starring: Meryl Streep, Amy Adams, Stanley Tucci, Chris Messina

Julie & Julia perustuu kahden naisen tositarinaan. Toinen heistä on Julia Child, 1950-luvulla elänyt kuuluisa kokki ja  toinen on Julie Powell, 2000-luvun kolmikymppinen, joka Julian innoittamana alkaa kirjoittamaan ruokablogia.  

Uskomattoman rankan urheilupäivän päätteeksi tämä elokuva oli kuin tehty raukeaan olotilaani. Juonellisesti elokuvassa ei ole juuri mitään ihmeellistä, ei suurempia katastrofeja, juonenkäänteitä eikä syvempää pohdintaa vaativia monimutkaisuuksia. Vain kaksituntia täynnä kuvausta kahden naisen elämästä. 

En ihmettele yhtään miksi Meryl Streep kahmaisi itselleen Oscar-ehdokkuuden roolistaan. Streep on aina ollut yksi lempinäyttelijöistäni, ja tuntuu kuin hän vain paranisi elokuva elokuvalta ! Ei joka nainen pysty näin hyvin eläytymään 50-luvun kotirouvan rooliin ja lisäämään siihen vielä ehdottoman hulvattoman, mutta silti uskottavan korotuksen sekä fyysisen elehdinnän! Elokuvan hahmojen elämäntilanteisiin ei voi muutakuin samaistua ja sukeltaa suoraan sen syövereihin. 

Julie & Julia on erittäin hyväntuulinen elokuva, jossa rakkaus kukoistaa ja ruoka maistuu. Kerronta on sujuvaa vuorottelua molempien naisten elämien välillä, eikä katsojan tarvitse huolehtia kummankaan päähenkilön elämästä, on rentouttavaa välillä tietää, että elokuva päättyy onnellisesti :) Elokuva laittoi kuitenkin sen verran miettimään, että miksi nykyää ihmisillä on tarve olla niin esillä ja näyttää kuka kukin on koko maailmalle. Esimerkkinä itse kirjoitan elokuvablogia nykyisin "julkisesti" kun ennen kirjoitin vain itselleni? Hmm--  enkä ole edes varma onko se siksi että haluaisin kuulla muiden mielipiteitä teksteistä... Myös elokuvan Julie tuntuu pyrkivän itsekeskeisesti vain julkisuuteen.
Onneksi Juliekin tajuaa hölmöytensä ja oppii arvostamaan elämäänsä. Happy happy joy joy ! 

ja muuten

...Eli kun en katso ranskalaisia elokuvia, niin katson elokuvia, jotka sijoittuvat ranskaan? No-o ehkä :) ja kauheita ruokia tekivät muuten tässä... lihhaa lihhaa lihaa ja voita ja sitte ehkä muutama porkkana !!

****

Sex is important, HA? !

Tout le plaisir est pour moi (Ilo on kokonaan minun), 2004

Ohjaus: Isabelle Broué

Päätähdet: Brigitte Roüan, Garance Clavel, Julien Boisselier, Lionel Abelanski, Marie Gillain, Tsilla Chelton

Elokuvan päähenkilö Louise (Marie Gillain) on töissä radiossa. Elämä kulkee raiteillaan; ura on nousussa, seksielämä kukoistaa ja ihmissuhteet toimivat. Kun Louise tajuaakin sängyssä, että apua mikään ei tunnu miltään, koko maailma heittää kärrynpyörää - Klitoris on kadonnut !!! Superseksuaaliselle Louiselle ongelma on maailmanloppu, mutta kukaan muu ei tunnu ottavan tätä tosissaan. Hän eroaa poikaystävästään Françoisesta (Julien Boisslier), ei keskity työntekoon lainkaan ja poukkoilee seksiterapiasta toiseen. Päätyypä hän epäilemään homoseksuaalisuuttakin samassa rytäkässä.

Perinranskalaista elokuvaa tarjolla siis, reseptinä kaunis nainen, rekallinen seksuaalisuutta ja pieniä ranskalaisia asuntoja. Elokuva koettaa järkyttää ja nolostuttaa käsittelemällä tabuja, mutta on samalla niin humoristinen, ettei käsiteltävät asiat kuitenkaan tunnu niin noloilta. Elokuvassa säilyy kuitenkin koko puolitoistatuntisen ajan mukavan kepeä ja iloinen tunnelma, siihen kun on vielä lisätty ripaus Pariisia niin hyvä mieli on taattu.

***1/2

"Only a fool laughs when nothing's funny"

Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa), 2007
Ohjaus: Julian Schnabel
Rooleissa: Mathieu Amalric, Emmanuelle Seigner, Marie-Josée Croze

 

Le scaphandre et le papillon on tositarinaan perustuva elokuva Jean-Dominque Baubyn elämästä. Vuonna 1995 Bauby sai aivohalvauksen ja diagnoosina oli locked in -syndrooma. Hänen ainoaksi kommunikointivälineeksi jäi hänen vasen silmänsä. Elokuvassa Elle lehden toimittaja loukkaantuu onnettomuudessa ja halvaantuu. 

Vuokrasin elokuvan vahingossa toistamiseen, en muistanut, että olin katsonut elokuvan jo! No näitä sattuu usein. Tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat jotenkin koskettavia. Jos fiktioon perustuva elokuva saa sinut itkemään se on silti vain elokuvaa, mutta biografioissa asiat ovat oikeasti tapahtuneet jollekin. Vaikka Bauby muuttuu ulkoisesti ja vammautuu, ihmiset silti jatkavat välittämistä. Elokuva laittaa ajattelemaan rakastamista, toisesta ihmisestä välittämistä ja sitä pohtii väkisinkin, millaista olisi elää vain omassa päässään, pystymättä kommunikoimaan ihmisten kanssa. Baubyn pelastuksena oli kommunikointisysteemi, jossa hän silmiä räpyttelemällä pystyi kirjoittamaan kokonaisen kirjan. 

Elokuva on herkkä ja realistinen kuvaus ahdistavasta tilanteesta ihmiselle, joka ei ole tottunut avuttomuuteen. Ensimmäisellä katselukerralla en edes pitänyt elokuvasta - kuvaustyyli sai katsojan liikaakin tuntemaan, että itse makaisi sängyssä vain toisen silmän sumea näkökyky jäljellä, mutta silti pystyen ajattelemaan täysin normaalisti. Toisella katselukerralla ehdin ajatella elokuvaa jotenkin syvemmälle ja se iski tajuntaan hurjalla voimalla ! Julian Schnabel on todella onnistunut tuottamaan erikoisen ja kauniin elokuvan. Olenkin superonnellinen siitä, että elokuvasta päätettiin tehdä ranskalainen eikä lontoonkielinen (jota pohdittiin pitkään..ps. päärooliin kaavailtiin ensin jopa Johnny Deppiä), tarina sai sen karun ja realistisen tunnelman, minkä ranskalainen elokuva voi parhaimmillaan antaa. 

****