"Only a fool laughs when nothing's funny"

Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa), 2007
Ohjaus: Julian Schnabel
Rooleissa: Mathieu Amalric, Emmanuelle Seigner, Marie-Josée Croze

 

Le scaphandre et le papillon on tositarinaan perustuva elokuva Jean-Dominque Baubyn elämästä. Vuonna 1995 Bauby sai aivohalvauksen ja diagnoosina oli locked in -syndrooma. Hänen ainoaksi kommunikointivälineeksi jäi hänen vasen silmänsä. Elokuvassa Elle lehden toimittaja loukkaantuu onnettomuudessa ja halvaantuu. 

Vuokrasin elokuvan vahingossa toistamiseen, en muistanut, että olin katsonut elokuvan jo! No näitä sattuu usein. Tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat jotenkin koskettavia. Jos fiktioon perustuva elokuva saa sinut itkemään se on silti vain elokuvaa, mutta biografioissa asiat ovat oikeasti tapahtuneet jollekin. Vaikka Bauby muuttuu ulkoisesti ja vammautuu, ihmiset silti jatkavat välittämistä. Elokuva laittaa ajattelemaan rakastamista, toisesta ihmisestä välittämistä ja sitä pohtii väkisinkin, millaista olisi elää vain omassa päässään, pystymättä kommunikoimaan ihmisten kanssa. Baubyn pelastuksena oli kommunikointisysteemi, jossa hän silmiä räpyttelemällä pystyi kirjoittamaan kokonaisen kirjan. 

Elokuva on herkkä ja realistinen kuvaus ahdistavasta tilanteesta ihmiselle, joka ei ole tottunut avuttomuuteen. Ensimmäisellä katselukerralla en edes pitänyt elokuvasta - kuvaustyyli sai katsojan liikaakin tuntemaan, että itse makaisi sängyssä vain toisen silmän sumea näkökyky jäljellä, mutta silti pystyen ajattelemaan täysin normaalisti. Toisella katselukerralla ehdin ajatella elokuvaa jotenkin syvemmälle ja se iski tajuntaan hurjalla voimalla ! Julian Schnabel on todella onnistunut tuottamaan erikoisen ja kauniin elokuvan. Olenkin superonnellinen siitä, että elokuvasta päätettiin tehdä ranskalainen eikä lontoonkielinen (jota pohdittiin pitkään..ps. päärooliin kaavailtiin ensin jopa Johnny Deppiä), tarina sai sen karun ja realistisen tunnelman, minkä ranskalainen elokuva voi parhaimmillaan antaa. 

****