Jediwarriors!

The Men Who Stare at Goats, 2009

Ohjaus: Grant Heslov

Starring: Ewan McGregor, George Clooney, Kevin Spacey

Kato, Vuohia nääs. 

Olipa kerran toimittaja, USA:n armeija ja vuohia.. Tämä sekopää komedia perustuu Jon Ronsonin romaaniin "The Men Who Stare at Goats".

Bob Wiltonilla (McGregor) ei mee hyvin, nainen jätti toisen takia ja työtki menee päin honkia! Bob lähtee Irakiin, jossa tämä tapaa Lyn Cassadyn (Clooney) huippupsyykikon. Lyn kertoo olevansa USA:n erikoisjoukoissa tutkimassa paranormaalian voimien käyttämistä sodassa. Bob tapaa myös Bill Djangon (Bridges) - hippiaatteen ja new age halailun miehen, jedisotilaitten isän. Kaikki ei aina suju sodassa suunnitelmien mukaan ja miehet käyvätkin läpi melko rankkoja koettelemuksia aavikon läpi matkatessaan. 

Luvassa siis ihan älyvapaata meininkiä. Ei ihan normaalia satiiria mun leffavalinnoissa. Toisin kuin esimerkiksi Micmacs, jonka tuossa taannoin kehuin maasta taivaaseen, tämä elokuva ei heittänyt kehiin kovin erikoisia vitsejä, vaikka pohja olisi sen suonut. Näyttelijäporukka on vaikuttava mutta kyllä ne hauskat kohat silti mahtu ainostaan trailerin pitusee pätkään!

**

Dazlious !

Snow Cake, 2006

Ohjaus: Marc Evans

Rooleissa: Alan Rickman, Sigourney Weaver, Carrie-Ann Moss

"Hmm, Alan Rickman ja Sigourney Weaver, vuokraan tämän." Tässä ajatukseni DVD hyllyllä. Ok ei yllätä, että hups olinkin nähnyt elokuvan jo !! :D

Alex Hughes (Rickman) on juuri vapautunut vankilasta. Hän on matkalla Winnipegiin ja pysähtyy huoltoasemalla. Nuori Vivienne (Emily Hampshire) änkee väkisin hänen kanssa samaan pöytään ja alkaa tauotta pulputtamaan. Alex olisi mieluumin yksin ja Vivienne käy hänen hermoilleen. Alex kuitenkin päätyy antamaan tytölle liftin. Matkan teko päättyy ikävästi ja tuottaa Alexille poikkeaman reitiltään. 

 

Snow Cake on melko herkkä tarina, ihan tavallisista ihmisistä pienessä kylässä. Sigourney Weaver tekee uskottavan roolityön autistisena Lindana. Eikä ihme, sillä hän teki perusteellista pohjatyötä rooliaan varten ja vietti pitkiä aikoja autistisen naisen seurassa ennen elokuvan kuvaamista.

Snow Cake kertoo varsin tavallisista aikuisista ihmisistä, mutta päästää meidät pintaa syvemmälle. Rickmanin olemme varmasti kaikki tottuneet näkemään pahiksen roolissa ja onkin mukavaa välillä nähdä mies sympaatisessa miesosassa. Hänen rujo olemuksensa ja surumielinen katseensa on tähän rooliin nappivalinta ! Sivuroolit jäävät kuitenkin hieman vaillinaisiksi. Esimerkiksi Carrie-Ann Moss vetää roolinsa vamasti, mutta ei saa mahdollisuutta loistaa.

Elokuvan suhtautuminen autismiin on jotenkin piristävää ja realistista. Linda ei ole säälittävä hahmo, vaan hyvin itsenäinen, eikä pidä että hänen asioihinsa puututaan. Arvostan juuri tämän tyylisiä elokuvia ja katsonkin mieluummin tällaista kuin mahtipontisia suuren budjetin elokuvia ! Elokuvasta tulee hyvä olo, ja tuntui että vuorotellen itkin ja vuorotellen nauroin tätä katsoessani :)

***1/2

I would tell you that I wrestle alone in the dark, in the deep dark, and that only I can know..

The Hours, 2002

Ohjaus: Stephen Daldry

Starring: Julianne Moore, Meryl Streep, Nicole Kidman

Daldryn ohjaamassa elokuvassa "The Hours" tarinan päähenkilöitä on kolme, joilla jokaisella on oma tarinansa. Keskushenkilönä voi kuitenkin pitää Virginia Woolfia (Kidman), joka kirjoittaa romaania nimeltä "Mrs. Dalloway". Woolf elää 1920-luvulla Lontoon pienessä esikaupungissa Richmondissa, ja kamppailee sekopäisyyden ja taiteen rajamailla. 1950-luvun Los Angelesissa elävä Laura Brown (Moore) puolestaan lukee Woolfin romaania ja kamppailee ahdistuksen tunnetta vastaan ulkoisesti niin täydellisessä avioliitossa. 2000-luvun New Yorkissa asuva Clarissa Vaughan (Streep) on kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin näistä naisista. Hän hoivaa aidsia sairastavaa ystäväänsä ja ex-rakastettuaan Richardia (Ed Harris), ja unohtaa omat tarpeensa ja oman elämänsä täysin. 

Dramaattisuutta tästä elokuvasta löytyy yllinkyllin. Näyttelijäkaarti on varsin vakuuttava ja elokuvan toimivuus onkin aikalailla heidän varassaan. Kahmihan tämä kyseinen elokuva aikalailla ehdokkuuksiakin roolisuorituksista ja Nicole Kidman feikkinenineen pystin myös nappasi naispääosastaan - eikä turhaan, vaikkakin naiset olisivat kaikki ansainneet palkinnon oivasta suorituksestaan ! Komedian ystäville en suosittelisi tätä elokuvaa. Vaikka en mikään intelligentti itse olekaan, nautin elokuvista, joissa käytetään näin rikasta kieltä kuin tässä: To look life in the face, always, to look life in the face, and to know it for what it is. At last to know it, to love it, for what it is, and then, to put it away. Leonard, always the years between us, always the years, always the love, always...the hours...!

Ah, olin sulaa vahaa!

****

Music is my hot hot sex

Nick & Norah´s Infinite Playlist

Ohjaus: Peter Sollet

Starring: Michael Cera, Kat Dennings, Aaron Yoo, Rafi Gavron, Ari Graynor

Nick & Norah´s Infinite Playlist on romanttinen komedia kahdesta nuoresta, jotka huomaavat olevansa sielunkumppaneita, ainakin musiikin suhteen.

Kevyttä katsottavaa näin opinnäytetyön lomassa. Tapahtumapaikkana elokuvassa on New York.

Nick (Cera) on The Jerk-Off:sin kitaristi ( ja tavallaan rumpalikin:)) ja kaiken lisäksi ainut hetero bändissä. Hän on takertunut entiseen tyttöystäväänsä Trisiin (Alexis Dziena) ja lähettelee tälle soittolistoja. Trisiä kohtaan melko vihamielisesti suhtautuva, mutta silti Trisin tavallaan kaveri, Norah (Dennings) kerää jokaisen soittolistan talteen, kun Tris ei niitä osaa arvostaa. No Where´s Fluffy on tulossa kaupunkiin - IIIIIK !!!! Kaikkien on oltava paikalla. Keikkapaikka vain on salaisuus. Kukin tahollaan, Nick yhdessä The Jerk-Offsien kanssa ja Norah, Tris ja heidän superkänniääliö ystävänsä Caroline lähtevät etsimään tätä salakeikkaa. Ja kas, tyttö tapaa pojan ja poika tapaa tytön. Suloisen riitaisa parivaljakko löytää toisensa ja päätyy etsimään keikkaa yhdessä.

Perinteistä teinikomediaa siis luvassa. Blondeja, seksistisiä kommentteja, sekoilua ympäri kaupunkia ja ennen kaikkea suuria tunteita! Cera on kuin luotu tällasiin rooleihin, nörttipoika joka kuitenkin onnistuu olemaan omalla tavallaan cool. Ja Norah taas superkaunis hieman erilainen nuori, joka ymmärtää herrasmiehen päälle! Caroline ja Nickin homokolmikko ystävät heittävät sekaan vielä aimoannoksen huumoria. Kaiken kaikkiaan elokuva on hauska pläjäys nuorista yhtenä yönä. Mutta ainoa ongelma elokuvassa on se, että elokuvan nimi on loputon soittolista, no missä sitten tästä elokuvasta oli se oikea HYVÄ musiikki? Elokuva kuitenkin kertoo suurelta osalta myös musiikista. Otetaan vaikka 500 Days of Summer - raina täynnä menevää huippumusaa ! Indie-rockkia tässä mielestäni piti olla, ei kuulunut juurikaan. Tarttuva musiikki ois tuonu varmasti vielä lisäarvoa tälle.

***

Butter makes you fat !!!

Julie & Julia, 2009
Ohjaus: Nora Ephron
Starring: Meryl Streep, Amy Adams, Stanley Tucci, Chris Messina

Julie & Julia perustuu kahden naisen tositarinaan. Toinen heistä on Julia Child, 1950-luvulla elänyt kuuluisa kokki ja  toinen on Julie Powell, 2000-luvun kolmikymppinen, joka Julian innoittamana alkaa kirjoittamaan ruokablogia.  

Uskomattoman rankan urheilupäivän päätteeksi tämä elokuva oli kuin tehty raukeaan olotilaani. Juonellisesti elokuvassa ei ole juuri mitään ihmeellistä, ei suurempia katastrofeja, juonenkäänteitä eikä syvempää pohdintaa vaativia monimutkaisuuksia. Vain kaksituntia täynnä kuvausta kahden naisen elämästä. 

En ihmettele yhtään miksi Meryl Streep kahmaisi itselleen Oscar-ehdokkuuden roolistaan. Streep on aina ollut yksi lempinäyttelijöistäni, ja tuntuu kuin hän vain paranisi elokuva elokuvalta ! Ei joka nainen pysty näin hyvin eläytymään 50-luvun kotirouvan rooliin ja lisäämään siihen vielä ehdottoman hulvattoman, mutta silti uskottavan korotuksen sekä fyysisen elehdinnän! Elokuvan hahmojen elämäntilanteisiin ei voi muutakuin samaistua ja sukeltaa suoraan sen syövereihin. 

Julie & Julia on erittäin hyväntuulinen elokuva, jossa rakkaus kukoistaa ja ruoka maistuu. Kerronta on sujuvaa vuorottelua molempien naisten elämien välillä, eikä katsojan tarvitse huolehtia kummankaan päähenkilön elämästä, on rentouttavaa välillä tietää, että elokuva päättyy onnellisesti :) Elokuva laittoi kuitenkin sen verran miettimään, että miksi nykyää ihmisillä on tarve olla niin esillä ja näyttää kuka kukin on koko maailmalle. Esimerkkinä itse kirjoitan elokuvablogia nykyisin "julkisesti" kun ennen kirjoitin vain itselleni? Hmm--  enkä ole edes varma onko se siksi että haluaisin kuulla muiden mielipiteitä teksteistä... Myös elokuvan Julie tuntuu pyrkivän itsekeskeisesti vain julkisuuteen.
Onneksi Juliekin tajuaa hölmöytensä ja oppii arvostamaan elämäänsä. Happy happy joy joy ! 

ja muuten

...Eli kun en katso ranskalaisia elokuvia, niin katson elokuvia, jotka sijoittuvat ranskaan? No-o ehkä :) ja kauheita ruokia tekivät muuten tässä... lihhaa lihhaa lihaa ja voita ja sitte ehkä muutama porkkana !!

****

Sex is important, HA? !

Tout le plaisir est pour moi (Ilo on kokonaan minun), 2004

Ohjaus: Isabelle Broué

Päätähdet: Brigitte Roüan, Garance Clavel, Julien Boisselier, Lionel Abelanski, Marie Gillain, Tsilla Chelton

Elokuvan päähenkilö Louise (Marie Gillain) on töissä radiossa. Elämä kulkee raiteillaan; ura on nousussa, seksielämä kukoistaa ja ihmissuhteet toimivat. Kun Louise tajuaakin sängyssä, että apua mikään ei tunnu miltään, koko maailma heittää kärrynpyörää - Klitoris on kadonnut !!! Superseksuaaliselle Louiselle ongelma on maailmanloppu, mutta kukaan muu ei tunnu ottavan tätä tosissaan. Hän eroaa poikaystävästään Françoisesta (Julien Boisslier), ei keskity työntekoon lainkaan ja poukkoilee seksiterapiasta toiseen. Päätyypä hän epäilemään homoseksuaalisuuttakin samassa rytäkässä.

Perinranskalaista elokuvaa tarjolla siis, reseptinä kaunis nainen, rekallinen seksuaalisuutta ja pieniä ranskalaisia asuntoja. Elokuva koettaa järkyttää ja nolostuttaa käsittelemällä tabuja, mutta on samalla niin humoristinen, ettei käsiteltävät asiat kuitenkaan tunnu niin noloilta. Elokuvassa säilyy kuitenkin koko puolitoistatuntisen ajan mukavan kepeä ja iloinen tunnelma, siihen kun on vielä lisätty ripaus Pariisia niin hyvä mieli on taattu.

***1/2

"Only a fool laughs when nothing's funny"

Le scaphandre et le papillon (Perhonen lasikuvussa), 2007
Ohjaus: Julian Schnabel
Rooleissa: Mathieu Amalric, Emmanuelle Seigner, Marie-Josée Croze

 

Le scaphandre et le papillon on tositarinaan perustuva elokuva Jean-Dominque Baubyn elämästä. Vuonna 1995 Bauby sai aivohalvauksen ja diagnoosina oli locked in -syndrooma. Hänen ainoaksi kommunikointivälineeksi jäi hänen vasen silmänsä. Elokuvassa Elle lehden toimittaja loukkaantuu onnettomuudessa ja halvaantuu. 

Vuokrasin elokuvan vahingossa toistamiseen, en muistanut, että olin katsonut elokuvan jo! No näitä sattuu usein. Tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat jotenkin koskettavia. Jos fiktioon perustuva elokuva saa sinut itkemään se on silti vain elokuvaa, mutta biografioissa asiat ovat oikeasti tapahtuneet jollekin. Vaikka Bauby muuttuu ulkoisesti ja vammautuu, ihmiset silti jatkavat välittämistä. Elokuva laittaa ajattelemaan rakastamista, toisesta ihmisestä välittämistä ja sitä pohtii väkisinkin, millaista olisi elää vain omassa päässään, pystymättä kommunikoimaan ihmisten kanssa. Baubyn pelastuksena oli kommunikointisysteemi, jossa hän silmiä räpyttelemällä pystyi kirjoittamaan kokonaisen kirjan. 

Elokuva on herkkä ja realistinen kuvaus ahdistavasta tilanteesta ihmiselle, joka ei ole tottunut avuttomuuteen. Ensimmäisellä katselukerralla en edes pitänyt elokuvasta - kuvaustyyli sai katsojan liikaakin tuntemaan, että itse makaisi sängyssä vain toisen silmän sumea näkökyky jäljellä, mutta silti pystyen ajattelemaan täysin normaalisti. Toisella katselukerralla ehdin ajatella elokuvaa jotenkin syvemmälle ja se iski tajuntaan hurjalla voimalla ! Julian Schnabel on todella onnistunut tuottamaan erikoisen ja kauniin elokuvan. Olenkin superonnellinen siitä, että elokuvasta päätettiin tehdä ranskalainen eikä lontoonkielinen (jota pohdittiin pitkään..ps. päärooliin kaavailtiin ensin jopa Johnny Deppiä), tarina sai sen karun ja realistisen tunnelman, minkä ranskalainen elokuva voi parhaimmillaan antaa. 

****

Kaikki on niin surullista...

Haarautuvan Rakkauden Talo, 2009

Ohjaus: Mika Kaurismäki

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Elina Knihtilä, Antti Reini, Tommi Eronen, Irina Björklund, Anna Easteden

Haarautuvan rakkauden talo perustuu Petri Karran ylistettyyn romaaniin. Elokuva on sekoitus parisuhdeongelmia, rakastumista, rikosdraamaa sekä komediaa. Ei ihan Kaurismäen tyylistä elokuvataidetta? 

Tämä jakautuva talo sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa, ja talon sisällä räjähtelee ! Pariskunta (Björkman ja Knihtilä) ovat eroamassa, ja aikuisten asiathan eivät koskaan ole yksinkertaisia ! Ex- aviopari koettaa saada toisensa mustasukkaiseksi hinnalla, millä hyvänsä. Kumman helposti seksiseuraa molemmille sitten löytyykin. Juhani (Björkman) menee jopa niin pitkälle, että palkkaa itselleen maksullisen naisen Ninan (Easteden) näyttelemään tyttöystävää. Ninalle tämä on tilaisuus päästä ongelmiaan karkuun. Ja pian pariskunnan erosotatanner muuttuukin rikoksien pesäksi ja rikollisten vyöhykkeeksi. 

Elokuvaan on valittu monia tunnettuja näyttelijöitä, joista osa on myös Kaurismäen peruskastia. Elokuvan hahmot ovat kärjistettyjä ja humoristisia kuvauksia suomalaisista, ja etenkin pariskunnan parhaat ystävät ovat epätodellisen karikatyyrimäisiä hahmoja. Molemmat sekä Juhani, että Tuula (Knihtilä) saavat katsojan surkuttelemaan heitä, mutta pariskunnan sotaisa meno saa niin humoristisia vaikutteita, että ääneen nauramista ei voi välttää. 

Elokuva on jotenkin niin villi ja yliampuva, että se jopa jo kuuluu asiaan. Mutta joitakin kohtia olisi leikkaamalla saatu tehokkaammiksi. Ja miksi suomalaisissa elokuvissa on pakko aina jossain välissä olla humalassa ja sönköttää jotain käsittämätöntä ? Ja sitten mietitään miksi maailmalla pidetään suomalaisia juopottelevana kansana. Muutenkin elokuva, joka alkoi niin vakuuttavasti olisi voinut saada hieman viimeistellymmän lopun.

***

considerate, sweet, pretty, and terrific

Greenberg, 2010

Ohjaus: Noah Baumbach

Starring: Ben Stiller, Greta Gerwig, Jennifer Jason Leigh

Neuroottinen narsisti Roger Greenberg (Stiller) palaa pöpilästä normaalimaailmaan. Hän muuttaa veljensä talovahdiksi tämän ollessa Vietnaminmatkalla. Rogerin elämässä ei ole sisältöä ja paluu arkeen ei ole helppoa. Valituskirjeiden tehtailun lomassa hän ehtii tutustua veljensä juoksutyttöön/assistenttiin Florenceen, jonka elämä ei myöskään ole ihan raiteillaan.

Ja voi elämä Ben Stiller on ruma mies, enkä muutenkaan faneihin kuulu, mutta tässä elokuvassa hän on sopivasti hukassa. Hahmot ovat outoja ja omalla tavallaan koskettavia. Olen suuri mustan huumorin ystävä elokuvien osalla ja tässä Noah Baumbach on sillä saralla onnistunut ! Greta Gerwigissä vilahtaa ajoittain jotain Kate Winsletmäistä, joten olin auttamatta myyty ! 

Ei siis kannata säikähtää Ben Stillerin nimeä elokuvan pääroolissa. Elokuva on hurmaava, outo, ehkä hieman hidas mutta koskettava tarina kahdesta eksyneestä sielusta.

***

This is what Hopkins does turning 70, what about you?

Slipstream, 2007

Ohjaus: Anthony Hopkins

Starring: Lana Antonova, Anthony Hopkins, Stella Arroyave, Michael Clarke Duncan

Vanhan koulukunnan näyttelijä Anthony Hopkins on mies Slipstreamin takana. Tämä mies käsikirjoitti elokuvan, näytteli elokuvassa, sävelsi elokuvaan musiikin ja ohjasi elokuvan. Mikä supermies !!! 

Slipstream kertoo Felix Bonhoefferista (Hopkins), käsikirjoittajasta jonka pää alkaa seota. Miehellä ei pysy enää elokuvamaailma ja todellinen maailma toisistaan erossa. Käsikirjoituksien hahmot alkavat elämään ja Felix ajautuu itsekin keskelle elokuvan maailmaa.

Elokuva kuvaa elokuvan tekoa, mutta löysin siitä kuitenkin syvällisempääkin tarkoitusta. Slipstream kertoo ihmiselämän epämääräisyydestä, siitä miten itse ei voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu. Asiat tapahtuvat omalla voimallaan, etkä itse voi tehdä niille mitään. Kuolemanpelko, ulkopuolelle jääminen, asioiden päälaelleen meneminen - peruspelkoja elämässä. 

Heikomman katsojan päätä alkaa huimata tässä menossa. Tunnelma on surrealistinen ja tuntuu kuin katsoisi pahaa ja sekavaa unta. Juonesta ei meinaa saada kiinni ja se hyppiikin välähdellen ajasta toiseen. En itsekään välillä tiennyt, liikuttiinko faktan vai fiktion puolella. Elokuva ei todella ole mitään normaalia Hollywood kamaa, mutta ei kuitenkaan ole myöskään mitään täysin ennennäkemätöntäkään. Elokuva toi mieleen yhden entisistä opettajistani, kun hän oppi käyttämään Powerpointtia - sisältö esityksessä kärsi, kun diat oli työnnetty täyteen erikoisefektejä. Samoin Slipstreamin erikoinen kerrontatapa tuntui aluksi hauskalta ja kekseliäältä, mutta tasapaksun tarinan ja liiallisen kikkailun täyttämä elokuva ei meinannut kiinostaa edes loppuun asti, mutta Hopkinsin joka kerta, kun Hopkins astui ruutuun mielenkiinto heräsi uudelleen, enhän halua kääntää katsettani Hannibalilta?! EIKU MITÄ !?

**1/2

OH, my Love(r) is Dying ! !

Dear John, 2010

Ohjaaja: Lasse Hallström

Päätähdet: Channing Tatum, Amanda Seyfried

Dear John perustuu Nicholas Sparksin romaaniin, mutta syy miksi elokuvan halusin katsoa oli kuitenkin sen ohjaaja; Lasse Hallström on mielenkiintoinen ohjaaja ja ohjannut monia erinomaisia elokuvia. Dear John on tarina kahdesta nuoresta, jotka tapaavat toisensa, ihastuvat ensisilmäyksellä, hengailevat muutaman viikon yhdessä ja rakastuvat. John (Channing Tatum) ja Savannah (Amanda Seyfried) ovat molemmat nuoria ja hyvännäköisiä, mutta sekö riittää rakastumiseen? Tarina ei tuo kumpaankaan hahmoon minkäänlaista persoonaa. Keskustelut ovat tylsiä ja nuorilla ei tunnu edes olevan mitään yhteistä. John osasi kuitenkin kertoa kuusta mielenkiintoisen faktan, onhan siinä nyt aihetta rakastumiseen jo? Ja Savannahin isot huulet ja silmät ilmeisesti riittävät ikuiseen rakkauteen.

No John on kuitenkin sotilas ja hän lähtee palvelemaan maataan. Savannah jää rannalle ruikuttamaan. Kun John palaa vuoden kuluttua ja päättää silti lähteä leikkimään sotilasta uudelleen Savannah pettyy. Aluksi kirjeitä satelee molempiin suuntiin, mutta piakkoin Savannah lopettaa kirjoittelun. Hän on löytäny toisen, mitä ihmettä? Tietenkin se lipevä naapurin poika on iskenyt kyntensä Savannahiin heti kun Johnin silmä välttää?! vai onko?! sitä pohditaan loppuelokuvassa.

Hallström on ohjannut aikaisemmin muun muassa Gilbert Grapen, The Cider House Rulesin, Hachikon sekä Chocolatin, kaikki koskettavia, erinomaisia elokuvia! Tämä tarina ei vetänyt vertoja edellämainituille millään muotoa. En kyllä ymmärrä, miten tämä elokuva on voinut tiputtaa Avatarin katsojalistojen kärjestä? En löytänyt elokuvasta mitään uutta, eikä Hallströmin kädenjälkeä näkynyt missään. Sparks taitaa lähinnä tuottaakin läjän samanlaisia tarinoita, sillä esimerkiksi The Last Songissa on myös kaksi nuorta rakastavaista meren äärellä, toisella on sairas isä ja toisella musiikkiharrastus. Hmm.. How I feel that familiar? Toki kirjailiat usein toistavat itseään, miksi vaihtaa hyväksi havaittua mallia?

Myönnän, että pääsin hieman herkistymään elokuvan kauniin musiikin ansiosta sekä kaiken sen kuoleman ja ihmisten hyveellisyyden vuoksi, mutta elokuvasta jäi kuitenkin aika lattea olotila loppuillaksi, vaikka romanttisista elokuvista pidänkin.

**1/2

Kaada tuoppiin sitä punkkuu !

Sideways, 2004

Ohjaaja: Alexander Payne

Starring: Paul Giamatti, Thomas Haden Church, Virginia Madsen, Sandra Oh 

  

Niinhän siinä taas kävi, että ostin vahingossa elokuvan, jonka olin jo nähnyt. Voi veljet. No ei mitään. 

Sideways oli silti toiseen kertaan katsomisen arvoinen.

Sideways perustuu Rex Pickettin samannimiseen kirjaan. Elokuvaa katsoessa tulee hurrrja himo viineihin, joten suosittelen hyvän viinipullon avaamista ennen elokuvan katsomista. Suurimman osan elokuvasta päähenkilöt viettävätkin viinilasit kourassaan. Paul Giamatti näyttelee Miles Raymondia, miestä jonka elämä tuntuu olevan yhtä alamäkeä. Milesin elämää verrataan Cheval Blanc´61:en, viiniin joka on saavuttanut huippunsa, josta alkaa väistämätön alamäki. 

Kirjailijan tekele ja viiniekspertti Miles ja hänen näyttelijänuraa havitteleva naistenmieskaverinsa Jack (Thomas Haden-Church)  lähtevät yhdessä viettämään Jackin viimeistä "vapaata" viikkoa ennen häitä. Miles on suunnitellut tarkan viininmaistelukiertueen ja Jack taas on suunnitellut löytävänsä huviketta naisista. Miles on edelleen hajalla kaksi vuotta sitten päättyneestä avioliitostaan, eikä innostu Jackin petihommasuunnitelmista Jackin toivomalla tavalla. Jack kuitenkin toimii Milesin tukirunkona tämän kasvaessa pikkuhiljaa takaisin ihmiseksi, joka hän ennen oli.

 

Näyttelijäkaarti tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu uimaan rooleihinsa kuin kala liiveihin? Virginia Madsen on jumalaisen kaunis näyttelijä (kiharat?) ja sulattaa sydämeni Mayana, jonka viinitietämys ja monologi saa sydämen sykkimään tuhatta. Thomas Haden Church tuo elokuvaan kevyttä komediaa ja ihan toisenlaisen elokuvan energiaa, mutta ei kuitenkaan vedä vertoja  Paul Giamattin roolisuoritukselle masentuneena ja ahdistuneena Milesina, jota tekisi mieli päästä läpsimään saadakseen eloa tähän vetelykseen, jonka elämässä ei tunnu olevan mitään hyvää. Kaiken lisäksi Giamatti on yksi rumimmista ihmisistä, joita on koskaan päästetty valkokankaalle!

Leffa etenee tasapaksusti ja jopa hitaasti, mutta jotenkin kummasti jaksaa kiinostaa alusta alkaen (ettei vain olisi viiniharrastelijan haaveita ... hmm.. ) ja jotenkin huomaamattani uppouduin elokuvan sisään. Elokuva vaatii kuitenkin tietynlaisen rauhallisen ja seesteisen mielentilan. Toisaalta on piristävää katsoa elokuvia, joissa asiat ovat oikeaankin elämään verrattavissa, kulkevat eteenpäin enempiä vastoinkäymisiä tai ihmekäänteitä tarvitsematta. Sideways on tuoreen inhimillinen, ainekset suoraan elämästä - elokuva. Sideways kertoo keski-ikäisistä miehistä, miehuudesta, yksinäisyydestä ja epävarmuudesta. Miesteeman ohessa elokuvan naiset jäävät kyllä melko hatariksi hahmoiksi. 

 

***1/2

Bang-Bang-Bang give me water you motherfucker !

Flight of the Phoenix, 2004

Ohjaaja: John Moore

Starring: Dennis Quaid, Miranda Otto, Giovanni Ribisi

Apua ei !!! Alive (1993) on legendaarinen ja koskettava elokuva ja miksi ihmeessä siitä on koskaan tehty tällänen kökkö kopio? !!! Rikollista. 

Rahtikoneen kuljettaja Frank Towns (Dennis Quaid) on noutamassa USA:n kuivalta öljynporausalueelta Mongoliasta koneita ja työntekijöitä pois. Gobin autiomaa kuitenkin näyttää painavan vastalauseensa porukalle ja nostaa hurjan myrskyn, johon kone ajautuu ja joutuu tekemään pakkolaskun. Joukko laskee tietenkin ruoka ja vesivarat, moneenko päivään ne riittävät? He voivat joko vain odotella epätodennäköistä pelastumista tai koettaa rakentaa hylystä uutta lentokonetta. Ihminen tarvitsee jotain tekemistä käsilleen, ettei pää hajoa joten aletaan tehä konetta siis, oudon hiipparin Elliotin (Giovanni Ribisi) suunnitelmien mukaan.

Elokuvassa on paljon tuttuja näyttelijöitä, ja useita hahmoja, joista kukaan ei kuitenkaan tunnu kiinnostavalta. Kaiken kaikkiaan jokainen kohtaus on epäuskottava ja hölmö. Tehosteet ovat kuin lastenohjelmasta ja huumorikin niin teennäistä ettei sekään naurata. Porukka vetää tölkkipersikoita ja jammailee musiikin tahdissa aavikolla samalla kun vaarallinen aavikkojengi aseineen tarkkailee muutaman sadan metrin päästä touhua? WOT?!

*

 

Jeunet did it again !

Micmacs á tire-larigot (suom. tauottomat kepposet), 2009

Ohjaaja: Jean Pierre-Jeunet

Päätähdet: Dany Boon, André Dussollier, Nicolas Marié

Teksti: Amelien (2001) ohjaajan komedia, sai minut pysähtymään oitis elokuvahyllylle, eikä suotta. Micmacs ei todellakaan tuottanut pettymystä ja vaikka DVD kallis olikin niin no money wasted ! Elokuva osoittaa, että loistelias komedian ja draaman rajoilla keikkuva Jeunet säilyttää upean tyylinsä ohjaajana! 

Bazililla (Dany Boon) on mukavan leppoisa työ videovuokraamossa kunnes eräänä iltana järjettömän ammuskelun tuloksena hän saa harhaluodista otsaansa. Kuin ihmeen kaupalla hän ei kuole luotiin ja hänet kiikutetaan sairaalaan. Luoti kuitenkin päätetään jättää Bazilin päähän liian suuren leikkauskuolemanriskin vuoksi, jättäen kuitenkin kroonisen kuolemanvaaran Bazilin elämää varjostamaan. Toipuessaan haaveristaan hän menettää kotinsa, tavaransa sekä työpaikkansa. Bazil päätyy kadulle, mutta onnekseen hän törmää kokonaiseen suurperheeseen kodittomia, jotka asuvat valtavan romuläjän sisällä. Käärmenainen, elävä tykinkuula, keksijä, laskukone, keittäjä ja etninen jäbä, melko hämmästyttävä joukko. Kierrätysjengi on valmis adoptoimaan hänet perheeseensä. Uusi lojaali perheensä apunaan Bazil päättää kostaa kahdelle suurelle asevalmistajalle sekä oman päänsisäisen harhaluotinsa että isänsä miinaan astumisen sodassa. 

Elokuvaa katsoessa, ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä, miten "tauottomat kepposet" todella on tauotonta keppostelua. Ranskalaisissa elokuvissa on usein synkkä ja vakava meininki, mutta Jeunet osaa tuoda saduomaisuutta, leikkisyyttä sekä hullunkurista huumoria elokuviinsa. Lisäksi elokuva on kuin kaunis taideteos silmälle. Kohtaukset ovat visuaalisesti oivaltavia ja täsmällisesti toteutettuja, värimaailma silmiä hivelevää sekä vanhanajan musiikki taustalla kuin parhaimmasta unestani. Panee vain miettimään, millainen piripää taiteilija Jeunet oikeastaan onkaan; näin upeaa, sekopäistä, rennonletkeää taideteosta ei täysin selväjärkinen pysty kehittämään :D

Poliittista sisältöä elokuvasta löytyy tällä kertaa huomattavasti enemmän kuin Jeunetin aikaisemmista töistä. Vaikka elokuva kritisoi länsimaalaista aseteollisuutta ja päähenkilöt ovat ikäänkuin terroristeja  Jeunet ei kuitenkaan mässäile aiheella turhan paljoa ja säilyttää kevyen meinigin ja helpon katsottavuuden. Kierrätysjengin operaatiot ovat kekseliäitä ja näyttäviä, kuin hauskoja piirrettyjä tuotuna todellisempaan muotoon. Henkilöhahmoja on useita, mutta kun jokaiselle on tuotu oma erikoinen juttunsa, hahmoissa pysyy hyvin perillä. Jokainen henkilö elokuvassa on omalla tavallaan hellyyttävä. Elokuva on kuin sirkus omassa kodissa (tai junassa missä ite katoin tän:)).

Jos jotain pahaa elokuvasta voisi sanoa, niin mietin hetken miten Bazil keksi lähteä juuri aseiden valmistajien, eikä niiden käyttäjien perään, kuten itselleni olisi tullu mieleen? Aivan kuin päähenkilö tietäisi asevalmistajien suuret salaisuudet jo etukäteen? Mutta mustaa komediaa täynnä olevan supertykityksen rullatessa ei vakavia ja kritisoivia ajatuksia kerkeä juuri miettiä. Micmacs haisee Ranskalta kilometrien päähän ja minä juoksen sekunnissa sen luo. Merci France !

****1/2

Voiii tätä nykyajan nuorisoa !

Youth in Revolt, 2010

Ohjaaja: Miguel Arteta

Päätähdet: Michael Cera, Portia Doublebay, Steve Buscemi, 

Ray Liotta, Justin Long, Zach Galifianakis

Youth in Revolt perustuu alun perin C.D Paynen romaaniin, joka kertoo varsin tavanomaisen tarinan 16-vuotiaasta nörtistä nimeltä Nick Twisp (Michael Cera). Hän asuu äitinsä ja tämän poikaystävän kanssa pienessä kaupungissa. Hän on erinoimainen koulussa ja kaikin puolin kunnon poika – ja tietenkin neitsyt. Lomareissullaan hän tapaa nuorikon, Sheeni Saundersin (Portia Doublebay) ja rakastuu auttamattomasti tyttöön. Kuten jokaisessa suhteessa, etenkin nuorten suhteissa, ongelmia ilmenee ja nuoripari joutuu erilleen toisistaan. Nick on kuitenkin valmis uhraamaan kaiken rakkauden tähden.

Youth in revoltin juonikuvio ei todellakaan ole mikään uusi oivallus elokuvamaailmassa, mutta en luokittelisi elokuvaa kuitenkaan perinteiseksi teiniseksikomediaksikaan. Elokuvassa on melko rauhallinen tunnelma komediaksi, eikä elokuva oikeastaan mikään hulvaton komedia edes ole. Muutamassa kohdassa kyllä hymähdin naurahtaen, mutta voiko sitä komediaksi kutsua?  Perinteisiin teinikomediohin verrattuna tässä rainassa on melko vähän härskejä juttuja ja päätöntä kohellusta vaikka välillä hieman sieniä napsitaankin.

Nick on kokematon tyttöjen suhteen ja hänestä tuntuu, että jopa omilla vanhemmilla on enemmän säpinää seksielämässään kuin hänellä (totta.).  Kun Nick tutustuu Sheeniin, jolla on uskomattoman samanlaiset kiinnostuksen kohteet kuin hänellä poikarukkaa viedään. Koska nuoret asuvat kaukana toisistaan Nick keplottelee isänsä töihin Sheenin kodin lähelle ja hankkii itselleen lähtöpassit äidiltään. Pahanteokoon Nick luo sivupersoonan itselleen: kiroilevan, tupakoivan, kovanaaman Francois Dillingerin. Juonesta en kerro enempää, etten iha kaikkea paljasta sentään !

Elokuva on melko tasapaksua menoa koko puolitoistatuntisen ajan. Kaipasin hieman kohokohtia ja menevämpää tempoa. Toisaalta taas elokuvasta löytyi kivoja poptaiteellisia nukkeanimaatioita ja piirrosfilmimäisiä kohtia, jotka yllättivät mukavasti.

**1/2

Harry Potter and the Sorcerer's Stone

Harry Potter and the Sorcerer´s Stone, 2001

Ohjaaja: Chris Columbus

Päätähdet: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Richard Harris, Emma Watson

  

Harry Potter and the sorcerer's stone tai Harry Potter and the philosopher's stone perustuu J.K.Rowlingin supersuosittuun Harry Potter-kirjasarjaan.

Harry pelastuu iha pienenä nyyttinä Voldemortin iskusta ja saa otsaansa kuuluisan salamanmuotoisen arven. Harry viedään pahimmanlaatuisen jästiperheen hoiviin, sillä he ovat hänen ainoat elossa olevat sukulaisensa. JA voi yäk sitä lellipoikaa siinä perheessä. Jästi Dursleyt eivät tietenkään kerro Harrylle, että tämä on oikeasti velho ja koettaa kaikin voimin estää Harryn pääsemisen velhokouluun. Kirjehyökkäyksen ja lopulta puolijättiläisen avuin Harry pääsee kuin pääseekin velhokouluun, keskelle taianomaista maailmaa.

Daniel Radcliffe on kuin suoraan lukijan päästä revitty kuvitteellinen Harry Potter, eikä siis juuri onnistuneempaa valintaa olisi rooliin voinut tehdä ! Myös Sir Richard Harris toimii Dumbledoren roolissa jopa harmistuttavan hyvin, tietäen tätä kirjoittaessani, että näyttelijän menehdyttyä sydänkohtaukseen korvaava näyttelijä on kuin aropupu Harrisin rauhallisen ja viisaan habituksen rinnalla.Kalkarosta näyttelee Alan Rickman, jota ei muuhun kuin niljakkaan ja inhottavan hahmon rooliin voi kuvitellakkaan ja jonka roolihahmo sulautuu myös täydellisesti ainakin omiin mielikuviini Kalkaroksesta. Maggie Smith Professori McGonallina eli hmm.. McCarmivako se oli? on myös onnistunut valinta tiukkapipoiseen, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoisen opettajan rooliin. Harryn ystäviä näyttelevät maan mainiot Emma Watson (Hermione) ja Rupert Grint (Ron Weasley).

Elokuvan juoni mukailee mukavasti kirjaa, vaikka paljon on jätetty poiskin - Rowling olikin erittäin tarkka siitä mitä elokuvaan otetaan mukaan kirjasta. Silti voin sanoa, että paljon jää ymmärtämättä, jos kirjaa ei ole lukenut. Harry Potterin maailma on niin kiehtova ja voin myöntää ylpeydellä, että olen lukenut kaikki kirjat JA katsonut kaikki tähänastiset elokuvat ja vieläpä monesti ! Tuleepa Tylypahkan upea maailma välillä uniinikin :) 

****1/2

some movies are just TV regularities !

Ms. Doubtfire, 1993

Ohjaaja: Chris Columbus

Päätähdet: Robin Williams, Sally Field, Pierce Brosnan

Robin Williams sopii kuin nakki naamaan tähän poikkeusihmisen rooliin. Williamsin näyttelemä Daniel Hillardin ainut keino päästä tapaamaan lapsiaan päivittäin avioeron jälkeen on pukeutua viisikymppiseksi taloudenhoitajaksi, jolta kotitaloustyöt sujuvat kuin rasvattu ja jota lapset rakastavat.

Elokuvassa katsoja siirtyy auttamatta hellyyttävän isän puolelle, kun vaimo päättää kepeästi haluavansa eron. Ja tietenkin menestyvällä jakkupuku vaimolla on jo uusi liehittelijä (Pierce Brosnan) valmiina heti eron tultua. 

Sopivaa sunnuntaiaamupäivän viettoa, mutta olen nähnyt elokuvan jotain kymmenen kertaa, eivätkä kaikki vitsit enää siinä vaiheessa naurata. Williams pääsee toteuttamaan jälleen itseään. 

**1/2

How to Make Love to a Woman

How to Make Love to a Woman, 2010

Ohjaaja: Scott Culver

Päätähdet: Josh Meyers, Krysten Ritter, Eugene Byrd

Ay ay ! Niin no. Komediaa. Hyvännäköisiä näyttelijöitä puollollaan. Seksistä tehhään niin paljon elokuvia. Nimi kertoo aika paljon, mutta juoni: nainen huokailee seksin jälkeen ( ei hyvällä tavalla:D), mies alkaa tutkimaan miten voisi parantaa seksielämää, ongelmia pukkaa mut loppu hyvi kaik hyvi eiks je !  Krystenin kauneus ja super ihana puhetapa pelasti tätä aika paljon, ha ! Hyviä kohtia kyllä, helppoa katsottavaa kyllä, ajattelemisen aihetta ei, ennalta-arvattava jeppp ! Sopiva myöhäisillan elokuva, tulee uni kun ei tarvi jälkipohdintoja. 

***

Four Lions

 

Four Lions, 2010

Ohjaaja : Cristopher Morris

Päätähdet: Will Adamsdale, Riz Ahmed, Adeel Akhtar

Ou mai mitä sekopäitä. Pommeja, islaminuskoa sekä wannabe terroristeja ! 

Tätä mahotonta marttyyrisakkia johtaa Omar (Riz Ahmed), jonka vaimo sekä poika tyynen viileänä tukevat isipapan hurjia pläänejä. Yksinkertaisen veljensä Wajin (Kayvan Novak) pään Omar puhuu ihan pyörälle ja näin hänen motiivinsa iskuun ovat erinomaisen erikoiset. Kolmas ja ehdottomasti mun lemppari terroristi on Fasil (Adeel Aktar) variksia räjäyttelevä pommintekijä. Neljäs, käännynnäinen sekopää terroristi Barry (Nigel Lindsay) toteuttaa omaa jihadiaan raivoamalla länsimaiselle kulttuurille. Lisäksi joukkoon liittyy vielä täystorvi räppäri Hassan (Arsher Ali). Sekoitus, jonka tuloksena ohjusmaista komediaa paljon puhuttavasta ja vakavastakin aiheesta.  

****

The Cry of the Owl

The Cry of the Owl, 2009

Ohjaaja: Jamie Thraves

Päätähdet: Paddy Considine, Julia Stiles, Karl Pruner

Elokuvan trillerimäisyys jännitti luultavasti vain, koska jännitti katsoa pitkästä aikaa trilleriä. Elokuva eteni rauhallisesti, ehkä liiankin rauhallisesti. Todella laittoi katsojan odottamaan jotain tapahtuvaksi. 

Paddy Considinen näyttelemä Robert on juuri eroamassa katsojankin hermojaraastavasta vaimostaan (Caroline Dhavernas). Robert on eksynyt elämässään, hän jopa itse luulee olevansa mielisairas, vaikka oikeastaan on yksi harvoista normaaleista elokuvassa. Robert löytää hieman rauhaa ja onnentunnetta katsellessaan, or should I say tirkistellessään, metsikössä asuvaa Jenny Thierolfia (Julia Stiles). Robertin jäädessä kiinni tirkistelystään, tulos onkin jotain aivan päinvastaista kuin saattaisi kuvitella. 

Elokuvan tunnelma pysyy samana koko elokuvan, mutta puolitoista tuntia epäonnea tuntuu jo ahdistavalta, eikä loppuratkaisukaan tuo toivottua onnentunnetta. Suosittujen näyttelijöiden kaarti saa kuitenkin elokuvan hahmot toimimaan erinomaisesti. Julia Stiles ihastuttaa erikoisen romantikon Jennyn roolissaan ja Paddy Considine taas töksäyttelee Robertin rujot, sopimattomat kommentit suustaan kuin purkkapallot. 

***1/2